Vanhemmuuden tuoma aikahyppy

Itselleni on aina ollut selvää, että haluan olla isä. Syitä on monia. Muun muassa se, että ymmärrän ajan rajallisuuden tällä pallolla ja lapsien kasvattaminen tuo itselleni jatkuvuutta tähän sykliin. Lapsissa näen toivoa ja iloa. Uskon myös, että minulta jäisi jotain merkittävää kokematta jos minulla ei olisi perhettä, johon kuuluu myös lapsia. Omien lapsien hankinta ei ole kaikille mahdollista ja tiedostan myös tämän vaihtoehdon olemassa olon. Itse jos olisin tällaisessa tilanteessa, olisin ollut valmis myös muunlaiseen vanhemmuuteen. Ennen vanhemmuutta minulla oli kirkkaana tavoitteena löytää kumppani, jonka kanssa näitä unelmiani lähtisin toteuttamaan. Näin onnellisesti kävi ja yhdessä päätimme asiassa edetä. Isona ja kantavana ajatuksena oli, että lapsi tulee meidän elämäämme ja meidän elämämme ei ala pyöriä lapsen ympärillä.

Ensikosketus omaan lapseemme koitti marraskuussa 2012. Rehellisesti sanoen äidillä lienee mahdollisuus kiintyä tulevaan pieneen ihmiseen voimakkaasti jo raskausaikana. Isälle asia realisoituu kunnolla vasta kun se maailman suloisin ihminen on ensimmäistä kertaa sylissä. Eikä välttämättä vielä edes siinä vaiheessa vaan ensimmäisten viikkojen aikana. Se epätodellisuuden tunne, kun sinulla on oma pieni ihmisen alku sylissäsi. ”Me todella olemme saaneet aikaiseksi jotain näin kaunista!?”. Samalla taustalla lienee myös huoli uudenlaisen elämän aiheuttamista vastuista. ”Miten minä osaan huolehtia jostain noin ihanasta?”. Perääntyä ei voi, on vain mahdollisuus selviytyä. Onneksi Suomessa saa hyvää tukea jo synnärillä. Niillä ohjeilla on helppoa lähteä huolehtimaan uuden tulokkaan perustarpeista ja opettelemaan oikeiden säätöjen löytymistä. Neuvola tukee myös tekemisessä kotiutumisen jälkeisenä aikana.

Suurin muutoshan tapahtuu kaiken muun tohinan ympärillä hieman salaa. Muutamia vuosia esikoisemme syntymän jälkeen mietin suurinta muutosta lapsen tulon jälkeen. Ajankäyttö ja –hallinta. Lapsia edeltävänä aikana olin parhaassa tapauksessa heräämisestäni 20 minuutin jälkeen työpaikallani ravittuna ja suihkunraikkaana valmiina päivän työsavottaan. Niinä päivinä, kun vien lapsemme nykyhetkessä hoitoon, herään kuudelta ja voin sanoa olevani klo 9 konttorilla. Vaikka työmatkani on nykyään 40 minuuttia pidempi kuin menneinä huippustarttiaamuina, on ajankäyttö ihan eri mittapuussa kun aiemmin. Asia ei koske pelkästään arkiaamuja. Esimerkiksi sovittuna aikana juhlissa oleminen vaatii ammattitaitoisen projektipäällikön taitoja läpivientisuunnitelmineen. Silti lopputuloksen voi terrorisoida kunnollinen selkäkakka tai toppavaatteissa seisova taniainen, joka ilmoittaa pissahädästä. Palkitsevaa eikö totta?

Aamuihin olen oman asennoitumiseni kautta yrittänyt suhtautua eri tavalla. Yritän ajatella aamutouhujen olevan myös lapsien kanssa vietettyä yhteistä aikaa. Mahdollisuuksia vaikuttaa vaahtosammuttimien kehitykseen ja vaihtaa ajatuksia tulevasta päivästä. Valitettavasti uhmaisen lapsen ajatus ei ole aina sama ja kyllä ne aamut usein vituttaa niin ettei veri kierrä. Yritä siinä olla optimisti, kun junan lähtöön on vartti ja toinen kiljuu lattialla sukassa olevasta nykkyrästä, jonka takia niitä ei voi laittaa jalkaan. ”Omia valintoja, omia valintoja, omia valintoja…” Mantraisissa tunnelmissa usein jatketaan.

Rauhallisesti järjellä ajatellen tämä ajankäytön muutos on samalla ollut itselleni suurin kipuilun kohta. Kun on ihminen, joka haluaa kaiken ja on tottunut pitämään sovituista aikatauluista kiinni. Haluaa samalla säilyttää sen vapauden, joka oli ennen lapsia. Haluaa kahdenkeskistä aikaa hullutella puolison kanssa kuten ennenkin. Kaverireissuillekin olisi mahtava päästä vanhaan tyyliin. Haluaa kuitenkin samalla olla hyvä vanhempi lapsilleen, joita on aina halunnut. Kipuilua tällaisesta on välttämättä edessä. Arki rullaa, mutta pidemmän päälle pinna alkaa kiristyä. Pikkupoikamaista pyristelyä ”aikuiseksi” kasvamista vastaan. Itselleni kun aikuiseksi kasvaminen on aina tarkoittanut rutiineja, totisuutta ja pessimismiä. Missä vaiheessa me ihmiset menetämme sen lapsen silmissä nähtävän ilon jokaiseen hetkeen? Muistan lukeneeni jostain (ei suora lainaus): ”Aikuinen ärsyyntyy, kun lapsi ränkyttää ovea. Tämä ei ole lapselle saman toistoa. Jokaiselle kerralla lapsi huomioi oven aukaisusta ja kiinni laittamisesta jotain uutta.” Tuleeko ihmisten totisuus mukaan vastuunkannon ja rahanhankinnan myötä? No, ei tartuta tähän tällä kertaa.

Ajankäytön uusiutuminen tuo esille myös kiireen. Tuntuu, että olet juoksemassa koko ajan johonkin. Lienee syytä myös sillä, että mm. harrastuksistahan ei voi luopua. Kiire tuo myös parisuhteeseen haasteita. Kaksin ollessa on helpompi huomioida toisen tarpeet kokonaisvaltaisemmin. Kiireen keskellä tarpeiden priorisointi tulee eteen ja ne kun ovat jokaisella ihmisellä erilaiset. Harmoniseen parimaailmaan lyödään uusia yksilöitä alati vaihtuvine tarpeineen. Voin myöntää itseni ottaneen suurimman harppauksen vanhemmuudessani vasta viime kesänä. En tiedä tuleeko vielä joskus tulevaisuudessa suurempi havahtuminen ja vanhemmuus varmasti kehittyy aina. Kykenin kesällä tunnistamaan oman tarvejärjestykseni ja myönnän niiden olemassa olon. Olen ihminen, joka usein huolehtii muiden ihmisten tilanteesta. Omista tarpeista huolehtiminen ja niistä kiinni pitäminen vapauttaa stressiä. Stressittömämmässä mielentilassa on helpompi myös kantaa vastuunsa, joka lapsien myötä väistämättä laskeutuu harteillesi. Vapautuvan energian myötä olet valmiimpi huomioimaan myös toisten läheisten tarpeet. Varsinkin niiden, joiden elo on vielä pitkään riippuvaista sinusta.

On hyvä olla arjessa ja ottaa aikalisiä niissä kohdissa, joissa tunnistaa niitä tarvitsevan. On se sitten junassa blogin kirjoittaminen, ystävän kanssa vietetty päivä, kodin järjestely ilman lapsien vaativaa huomiota tai koppihengestä nauttiminen joukkueurheilun parissa. Myös vanhempien tulee saada viettää kahdenkeskistä aikaa. Valitettavasti se tarkoittaa tässä tilanteessa asian kalenteroimista ja vaivannäköä. Vaivannäkö usein kuitenkin palkitsee monin verroin sitten kun taas arkipyörä pyörii ennätysnopeuksia.

Aikataulut uusittu, kiire on koko ajan ja kaikki vaatii kalenteroimista. Tekisinkö tämän kaiken uudelleen näillä kokemuksen kautta tulleilla tiedoilla? Hell yeah!!

Kaksi prinsessaamme ovat kuitenkin jotain elämää suurempaa. Kaksi pientä kehittyvää persoonaa, jotka tuovat elämäämme haasteita, hauskoja tilanteita ja oppimisen iloja. Kuten uhmaikäisempi sanoi olleensa yhden yön mummolassa: ”Minullakin oli ikävä sua! Mutta ei niin paljon…” J

Tsemppiä arkeen ja hyvää viikonloppua

Naapurin onnen tavoittelu

”Vau! Onpas naapurilla on näppärän näköinen uusi auto…”

”Onpas Jussilla ja Annikalla aina siistiä kun tänne tulee…^­”

”Pääsisinkö minäkin tuohon asemaan käyttäytymällä kuin hän käyttäytyy?”

”Mitä nuokin ajattelee jos meillä ei olekaan sellaista tai tällaista?”

Olemme alttiita ympäristön vaikutuksille. Televisio tuuttaa tietynlaista totuutta silmiimme, joka on usein rajattu totuus tai mielikuvituksen tuotetta. Mainoksissa näemme photoshopattuja hahmoja, joita pidämme terveyden ja ihailtavan ulkomuodon symboleina. Saatamme asua asuinalueella, jossa hyvinvoinnin mittana pidetään siistittyä pihaa ja asiallisesti käyttäytyviä lapsia.

Todellisuustarkistus. Saatat elää itse hektisintä vaihetta elämässäsi, jossa elämä täyttyy uran eteen raadettavasta arjesta, pienten lasten vaatimasta huomiosta ja likapyykkien kasoista. Tähän päälle salilla pitäisi ennättää käydä kolme kertaa viikossa, jotta ei tarvitse vetää olematonta vatsamakkaraa sisään muiden arvostelevien silmien alla. Kyllähän sitä viikonloppuisin ennättää sitten käydä pitkillä juoksulenkeillä, koska niinhän kuuluu tehdä hyvinvointiani edistääkseni.

EI. Itseasiassa EI pidä. Kenen hyvinvointia siinä itseasiassa edistää kun selkärangankin taittavassa univajeessa pitää kiinni muiden asettamista rimakorkeuksista. Ei ainakaan omasta hyvinvoinnista. Omassa päässäni aiemmin kuulin useasti kysymyksen: ”Mitä muutkin siitä sitten ajattelevat?”. Mitä sillä itseasiassa on merkitystä? Kuka sinun hyvinvoinnistasi huolehtii jos et sitä itse ensisijaisesti tee? Mitä sitten jos pitävät sinua hulluna tai omituisena, jopa laiskana (kirosana nykypäivänä)? Kaikkia vituttaa joskus ja elämä tuntuu potkivan päähän. Silloin on ok sanoa ettei jaksa ja antaa itselleen luvan lepäämiseen. Niitä leluja ennättää kerätä taas huomenna tai viikonloppuna. Kaapissa on ihan varmasti puhtaita vaatteita myös pariksi seuraavaksi päiväksi. Lapset eivät traumatisoida siitä, että iltapalana on pöydälle nostettu muropaketti ja lisättyä sokeria sisältävä viili. Huomenna on uusi päivä ja ehkä silloin ei väsytä niin paljon. Ja jos väsyttää niin sekin on ok.

Sama pätee isompien maalien tavoittelussa. Valitettava fakta on, että vuorokaudessa on kaikilla 24 tuntia. 1/3 eli 8 tuntia olisi jokaiseen seuraavaan lohkoon: töihin, vapaa-aikaan ja nukkumiseen. Näistä jos jotain osa-aluetta venyttää, niin toisesta se on pois. Olisiko se väärin venyttää näitä kulmia eri ajankohtina? Lasten ollessa pienia, panostaa heihin? Töitä tekee enemmän, kun kotona ei tarvita niin intensiivistä läsnäoloa? Riittävä uni lienee tärkeää jokaisessa vaiheessa. Itsellä menee enemminkin sykleissä, mutta suuremman kouhkaamisen osalta olen oppinut rauhoittumaan. Kaikkea ei ilmeisesti tarvitse saada juuri nyt-heti-äkkiä?

On helpottavaa kun (ainakin itsellä) pitkäksikin venähtävän havahtumisen kautta ymmärtää muiden asettamien normien olevan yhä vähemmän merkityksellisiä. Aikamme tällä pallokkaalla on rajallinen, miksi käyttäisin sen miettiäkseni mitä muut minulta odottavat tai kertovat miten minun tulisi elämääni elää? Ehkä minua ei kiikkustuolissa sitten harmita, kun teen juuri niin kuin oma pääni minua ohjeistaa. Suuntahan todennäköisesti muuttuu tällä mielenkiintoisella matkalla. Se voi kanssakulkijoita hämmentää, mutta riittävä määrä hulluuttahan on jo karismaattista. Eikö? J

Tästä kaikesta seuraa mielestäni myös ulospäin näkyviä positiivisia asioita. Muita ei voi auttaa (tai huomioida), jos itsellä on paha olla. Tämän olen omakohtaisesti monesti kokenut. Kun hartioiltasi tippuu ulkopuolisten tahojen asettamat mielikuvat laadukkaan elämisen symboleista, voit keskittyä muiden ihmisten kanssa läsnäoloon ja vuorovaikutukseen. Läsnäolon puutehan on krooninen mielenvika nyky-yhteiskunnassa, jossa samaan aikaan tulee suorittaa lapsen vaipanvaihto, edetä toimitusjohtajaksi ja omistaa kylän näyttävin torppa.

Onko järkeä elää amerikkalaista unelmaa vai tulisiko valita se Kehä 3:n ulkopuolella vallitseva seesteisempi vaihtoehto? Lopetetaan muiden unelmien perässä juokseminen ja keskitytään omiin haaveisiin. Ollaan matkan aikana myös armollisia itsellemme.