Pelkoa meissä ja teissä

Pelko on vain tunne. Näinkin voi ajatella. Se on kuitenkin tunne, jonka käsittelyyn varmasti jokainen käyttää jonkin verran unelle varattua aikaa. On kyse sitten pelosta esiintymisen, läheisen tai kasvojen menettämisen, lapsien, vanhempien, terveyden, lemmikin, yksinäisyyden tai jonkin muun vastavan itselle tärkeän asian suhteen. Toiset pelkäävät enemmän kuin toiset. Jokainen pelkää jotakin.

Muistan yläasteikäisenä pohtineeni paljon mitä muut ajattelevat. Varmasti taustalla oli pelko porukasta poikkeavasta käyttäytymisestä. Se loi paineita mm. esiintymiseen luokan edessä. Kasvojen menettämiseen porukan edessä jos sanoisi jotain tyhmää. Yläaste-lukio-ikäisenä alkoi tietenkin myös tytöt kiinnostaa. Mutta eihän tyttöä uskaltanut mihinkään kysyä, koska olisi voinut tulla torjutuksi. Saati sitten, että joku olisi voinut kertoa eteenpäin isommalle porukalle kyseisestä yrityksestä lähestyä vastakkaista sukupuolta. Joku olisi nauranut, porukka olisi nauranut.

Nykyään omat suurimmat pelkoni liittyvät pääasiallisesti lasteni ja läheisteni terveyteen. Käytännössä faktaan siitä, että elämä on vain laina kuten Erin laulaa. Olen joutunut lähiaikoina luopumaan toisesta isoäidistäni ja perheemme koirasta. Molemmat minun oli mahdollista nähdä aivan viimeisillä hetkillä ja järjen ääni sanoo, että aika on. Mutta ei haluaisi päästää irti. Kylmä fakta on, että jokainen lähtee täältä yksin. Pohjimmiltaan omalla kohdallani kyse on yksilönä olemisen pelosta. Faktana taitaa olla, että olemme loppujen lopuksi yksin tässä maailmankaikkeudessa. Täältä kun ei lähtiessään saa ketään eikä mitään mukaan. 

Aiemmin mainitsemissani tapauksissa pelko on ollut erilaista. Isoäitini tapauksessa tiedän hänen itsenäisenä ihmisenä selviän mistä vain. Joten pelko yksin vaeltamisesta ei ole ylitsevuotava. Koirastamme sitä vastoin olen kantanut vastuuta pitkään ottoisän roolissa. Ollut vastuullinen, jotta perheenjäsen pärjää. Elämän loppumisen käsittely ei ole tällöin niin helppoa.

Menettämisen pelon hetkinä tulee mieleen, että olisiko parempi ollut ilman rakasta koiraamme? Kestänkö jos lapsillemme tapahtuu jotain tai olisiko kannattanut jättää lapset hankkimatta ettei tarvitse käsitellä tällaista pelkoa?

Lukioikäisenä päätin etten jaksa enää ajatella mitä muut ajattelevat. Otin riskin ja pyysin tyttöä ulos. Hän lähti. Riskinotto kannatti ja hymyilytti. Esiintymisen suhteen olin aluksi tumpelo, mutta harjoitus tekee paremmaksi. Nyt uskallan ottaa riskejä esiintymisen suhteen ja luoda koukkuja sinne, jotta yleisölle jäisi edes jokin mielikuva esittämästäni asiasta. En ole täydellinen esiintyjä ja teen esittäessäni virheitä, mutta toivon sen myös samalla kannustavan muita olemaan joskus valokeilassa.

Entä lasten ja huollettavien kanssa. Uskon etten pääse menettämisen pelosta mihinkään. Toivon kuitenkin aina voivani hallita pelkoani. Rakastan lapsiani yli kaiken. He luovat elämääni spontaaneja hetkiä, jolloin insinöörimieli muistaa asioiden tärkeysjärjestyksen. Luovat toivoa paremmasta huomisesta, jossa ei olisi niin paljon ennakkoluuloja ja olisi rohkeutta kokeilla uutta. Sama rakkaiden karvakuonojen suhteen. Koiran ilo kotiintulon hetkellä on jotain korvaamatonta. En voi kuin toivoa parasta ja tehdä parhaani. Elää tässä ja nyt huolehtien niistä tärkeimmistä. Entä jos jotain sattuu… Mutta entä jos kaikki meneekin hyvin?? 

Rohkeutta kaikille omien pelkojen jäsentämiseen ja kynnyksien ylittämiseen!

Teksti omistettu Tiinulle <3. Olit mahtava persoona, todellinen ihmisten koira. Toivottavasti pilven reunalla on paljon denta stickejä.